Alkutaipaleen aatoksia

Ensimmäiset kaksi viikkoa kävelyretkestä on nyt takana. Tunnelmat, kelit ja aatokset ovat olleet hyvin vaihtelevaisia. Pääasiallisesti matka on ollut vielä orientoitumista ja rytmin etsintää. Ensinnäkin kävelemisen ja matkan taltioimisen yhteensovittaminen on omanlaistaan nopeatempoista rytmiharjoittelua, jossa toiminta parhaimmillaan sulautuu maaston muotoihin ja tien mutkiin. 

Varjoselfie polun varrelta.

Toinen, hieman haastavampi rytmiharjoitus on ollut oman vuorokausirytmini yhteensovittaminen maapallon pyorimisen ja auringonvalon synnyttämään päivän ja yön vuorotteluun. Välillä illat pimenevät turhan pikaisesti ja aamuisin tekisi mieli vielä nukkua, mutta aurinko vaatii porotuksellaan kömpimään ulos helteisestä teltasta. 

Kolmanneksi, yhteiskunta toimii aamuvirkkujen ehdoilla ja siihen sopeutuminen on omanlaisensa haasteensa, koska olen ruokahuoltoni suhteen isolta osalta riippuvainen kauppojen ja huoltoasemien tarjonnasta ja ne eivät ole auki kovin myöhään pienillä syrjäkylillä. Parina päivänä olen joutunut vaihtamaan sisäisen kelloni seuraamisen ja meditatiivisen kävelyn digitaalisen ajan vahtaamiseen ja harppomiseen keretäkseni tekemään ruokaostoksia ja välttyäkseni nälkäiseltä nukkumaanmenolta.

Sopan keittelyä ja pakuri-kuusenkerkkäliemen hauduttelua.

Olen löytänyt todella kivoja telttapaikkoja ja leirielämän leppoisat houkutukset ovat saaneet minut usein venyttämään liikkeellelähtöä pitkälle iltapäivään. Eteenpäin pyrkivän kävelemisen ja hiljaisen leirissä lepäilyn välinen kontrasti on suuri ja heittäytyminen yhdestä mielentilasta toiseen vaatii päättäväisyyttä, jossa minulla on vielä petrattavaa. Erityisesti sadepäivinä on vaikeaa hyljätä makuupussin lämmin syleily ja kohdata kova ja märkä asfaltti.

Onneksi koko matka ei sentään ole ollut asfalttia. Paljon olen talsinut mutkittelevia sorateitäkin pitkin ja muutamia metsäpolkujakin olen päässyt tallaamaan. Silti suurin osa askelistani on osunut kiveen ja bitumiin, minkä vuoksi jalkapohjani ovat olleet iltaisin hieronnan tarpeessa. Rakkoja en ole toistaiseksi saanut. Käytän kahden päällekkäisen sukan taktiikkaa, joka on ennenkin osoittautunut toimivaksi.

Pienet tiet ja polut ovat luonnon muotoja mukaillen usein melko mutkaisia.

Toisinaan tiet ovat erittäin mutkaisia.

Maaseutumatkailun näkökulmasta alkutaival on ollut erittäin menestyksekäs. Etelä-Suomen kallioiset mäet, elämää kuhisevat rehevät metsät, pellot, pikkujärvet, kartanot, kahvilat ja kyläkaupat ovat tuoneet monia positiivisia yllätyksiä. Päällimmäisinä näistä on jäänyt mieleen Hangon kalliot, Tammisaaren vanha kaupunki, Solbackan ekoyhteisön ihmiset ja heinäpaalirakennukset sekä Nuuksion kansallispuisto. Ehkäpä esittelen näitä ja muita paikkoja ja ilmiöitä jossain myöhemmässä kirjoituksessa, jotta tämä postaus ei veny liikaa.

Tykkään sienistä. Kohtasin Siuntiossa tähänastisen elämäni suurimman sienen. Se kasvoi edesmenneen vaahteran kannossa.

Kaikesta tästä nähtävyyksien yltäkylläisyydestä huolimatta oli ilo saapua Helsinkiin, kohdata sydänkäpyseni Pasilan asemalla ja kävellä yhdessä kaupungin hulinan läpi siskoni perheen luokse kyläilemään ja lepäämään pariksi päiväksi. Seuraavaksi matka jatkuu yhdessä muruseni kanssa kohti Porvoota, jossa ajattelin säätää sisäistä kompassiani siten, että se lähtisi ohjaamaan minua kohti pohjoista ja Nuorgamia.