Tasamaata, porottavaa aurinkoa ja hidasta matkantekoa

Talaskankaan suojeltua metsää.

Jätettyäni kotoisan Savonmaan taakseni astuin muinaisten kveenien vanhoille eränkäyntimaille ja alueelle, joka on ollut minulle yksi tuntemattomimmista Suomen maakunnista. Aiemmat käyntini Kainuussa ovat olleet enimmäkseen läpikulkemisia matkalla kohti pohjoisempia erämaita tai sieltä pois.

Nyt matkani jatkui pohjoiseen Talaskankaan luonnonsuojelualueelta, jonne olin kävellyt laskevan auringon saattelemana Vieremä-Talaskangas -retkeilyreittiä pitkin. Reitti oli merkitty erinomaisesti maalitäplillä puihin, mutta kulkijoiden vähyyden vuoksi polkua ei ollut päässyt muodostumaan lainkaan. Sain kulkea koskemattoman tuntuisessa metsä- ja suomaisemassa tarvitsematta vaivata päätäni suunnistamisella, mikä oli mukava ja harvinainen elämys. Reitin viimeiset kilometrit ennen luonnonsuojelualuetta kulkivat tietä pitkin. Majava oli rakentanut patonsa tien alittavaan puroon muuttaen metsän lammeksi ja tien yli virtasi pieni koski.

Talaksen infopisteeltä ja parkkipaikalta lähti ihan oikea polku pitkospuineen suojelualueelle. Alkoi olla jo pimeä, kun lähestyin järven rannalla olevaa laavua ja pääsin kastelemaan jalkani vielä kerran ylittäessäni suon uponneita pitkoksia pitkin. Unta odotellessani hakkasin reilusti polttopuita, kuivattelin kenkiäni ja tiirailin öistä maisemaa ja vastarannallakin loimuavaa kaukaista nuotiota.

Aamulla herättyäni järven yli tuli kaksi kalastus- ja marjastuspuuhissa olevaa miestä. Juttelimme samalla, kun pakkailin tavaroitani ja kävi ilmi, että marjat ovat olleet vähissä ja kalat myös. Suolaa heillä oli tullut mukaan yli omien tarpeidensa suurten kalansaaliiden toivossa ja sain sitä purkillisen matkaani kerrottuani heille omasta maustevajeestani. Lähdin jatkamaan polun tamppaamista ja ohitin paikan, jossa luonnonsuojelijat ja metsällärahastajat ottivat yhteen 90-luvulla. Luonnonsuojelijat voittivat ja sain nautiskella oikein nätistä metsän ja suon mosaiikista. Pitkospuut olivat kerenneet upota suohon joskus noiden aikojen ja nykyhetken välillä, eivätkä uskolliset lenkkarivanhukseni pysyneet kauan kuivina.

Luonnonsuojelualueen jälkeen jatkoin soratietä pitkin Otanmäelle tuhnuiseksi muuttuneessa kelissä. Kartan mukaan Otanmäelle olisi mennyt myös retkeilyreitti, mutta se näytti kadonneen talouspusikkoon. Saavuin kylille ja sopivasti kaupan pihaan viittä vaille sulkemisaikaan ja hetken mielijohteesta latasin rinkkani täyteen kaikkea, mitä kuvitella saattaa. Pysähdyin pian puiston penkille syömään rinkkaa kevyemmäksi ja haistelemaan entisen kaivoskylän rauhallista tunnelmaa, jota välillä elävöitti läheisen pubin suunnalta kuuluvat ihmisäänet.

Mietiskelin vielä reittiäni suuren Oulujärven ympäri. Kajaanin suunnalla olen käynyt ennenkin ja Vaalan seutu näytti kartan perusteella olevan lähinnä peltoa ja aikaisempiin maaseutukokemuksiini pohjautuen arvelin, että sieltä saattaisi olla vaikea löytää kelvollista juomavettä. Manamansalosta minulla oli positiivisia mielikuvia ja Oulujärven selkien ja saarien näkeminen houkutteli minua keskitien järven yli kohti Puolankaa ja UKK-reittiä. Unelmissani häämötti myös pieni mökkiloma Puolangan lähellä jahka sinne asti selviäisin.

Jatkoin matkaa selkä notkolla kohti lintuharrastajien kotaa, jonka olin bongannut aiemmin kartasta. Oikaisin sinne maantiesiltaa varten korotettua tien piennarta lasketellen, teollisuusalueen läpi junaraiteilla tasapainotellen ja tasaiseksi rouhitun, metsittyneen kaivosalueen läpi pikkuteitä navigoiden. Lintutornia tai sinne vievää polkua en hahmottanut hämärtyvän pajuviidakon keskeltä, mutta kota löytyi helposti. Kodan puuhuolto ja muukin huolto on lopetettu jo kauan sitten, joten keräilin risuja lähimetsästä. En halunnut hortoilla pimeässä rantapusikossa ja kivikossa, joten otin vedet juomista ja iltakokkailua varten sadevesilätäköstä ja siitä tuli ihan hyvää, kun suodatin sen.

Lähtiessäni kävelemään aamurituaalieni jälkeen vilkaisin vielä vesiallasta, joka on ennen toiminut kaivoksen jätevesialtaana, mutta nykyään se on lintujen suosima kuhertelu- ja pesintäpaikka, jonne lintuharrastajat ovat joskus saapuneet bongailemaan harvinaisuuksiakin pitkän matkan päästä. Käännyin ympäri ja otin suunnan kohti Vuolijokea. Sinne saavuttuani etsiydyin kauppaan ja löysin ilokseni sen aulasta pöydän, kahviautomaatin ja pistorasian. Istuin siinä tunteroisen kahvia hörppien ja elektroniikkavärkkieni akkuja lataillen. Jatkoin matkaa tien vierustaa pitkin peltojen, metsien ja hakkuuaukeiden vuorotellessa molemmilla puolillani, kunnes aurinko alkoi laskea ja löysin Oulujärven rannasta grillikatoksen, jonka vieressä oli tasaista maata teltalle.

 














Aamupäivällä tuijottelin tovin Oulujärven selän kaukaisuuteen katoavaa horisonttia odotellessani, että aurinko ohittaa kaikkein porottavimmat paistoasemansa. Sitten saapui kevyt ja raikas tuulenvire saattaen minut matkoihini. Kävelin lossille hiekkaista kiertotietä päästäkseni pois kovalta asfaltilta. 

Lossista purkautui muutaman auton jono, joista ensimmäinen pysähtyi kohdalleni ja sen sisällä istuva pariskunta jäi jututtamaan minua, kunnes takana tulevien tööttäykset usuttivat heidät jatkamaan lomareissuansa. Hetken aikaa molemmilla puolillani näkyi tyrskyisiä järvenselkiä ja pieniä sieviä saaria. Rantauduin Manamansaloon ja etsiydyin metsään etsimään leiripaikkaa. Opin, että keltainen karttamerkki pisteiden kera veden ja maan rajapinnassa ei tarkoitakaan hiekkarantaa vaan kaislikkoa. 

 

Tykkäsin Manamansalosta. Vietettyäni siellä yhden yön ja seuraavasta päivästä vielä konttoritunnit, mietin, kävellessäni siltaa pitkin mantereelle maha täynnä paikallisen ravintolan antimia, että voisihan tuolla pistäytyä toistekin. Kävellessäni loputtomalta tuntuvaa luotisuoraa asfalttiosuutta, vasemman kenkäni pohja repesi lörpöttämään varpaiden puoleisesta päädystä. Paikkasin sen liimalla ja jesseteipillä. 

Trentepohlia iolithus

Seuraavat muutama päivää noudattelivat aikalailla samaa kaavaa: kävelin hitaasti ja taukoilusta nautiskellen lyhyitä päivämatkoja porottavassa auringossa pieniä metsäteitä pitkin, valvoin leirissä pitkään kesäöitä tunnelmoiden ja nukuin aamuisin pitkään. Maisemat olivat laikukasta ja vaihtelevaa talousmetsää ja hakkuuaukeita sekä -työmaita oli paljon. Vihreässä metsässä vilahteli paljon kirkkaan punaisia kiviä ja tiellä makoili mustia ja ohuita sammakoita raajat levällään. 

Huomasin suon laidalla vaivaiskoivupuskia ja muutenkin maastossa alkoi olla jo pohjoisen tuntua. Eräänä aamuna katselin kimalaisen touhuja sen laskeuduttua jalkani viereen. Sen omat jalat olivat siitepölystä keltaiset ja pallon muotoiset ja se kaivautui todella hitaasti, mutta tarmokkaasti ja päättäväisesti sammalen sisään.
 

 Ollessani lähellä Puolankaa, Emmi tuli porukoineen autolla vastaan ja he koppasivat minut kyytiin luvaten palauttaa minut samaan paikkaan muutama päivä myöhemmin. Nyt oli luvassa muutama päivä mokkeilyä kahdestaan ja vene lastattiin kalastusvehkeillä, kaikenlaisilla herkuilla, klapeilla ja kahvilla, jota pääsin kaatamaan pitkästä aikaa kahteen kuppiin.