Usein kysyttyjä kysymyksiä UKK-reitillä

Mökkilomailun jälkeen palasin asfaltille ja kävelin Puolangan kylälle. Korkeapaine oli antamassa tietä matalapaineelle ja taivas täyttyi tummista pilvistä nopeasti. Olin astumassa Kekkosen mukaan nimetylle UKK-reitille, josta olin googlettamalla saanut selville, että se kulkee syrjäisten seutujen läpi eikä kauppoja tai muita palveluita ole kovin tiuhassa reitin varrella.

Siispä kävelin kauppaan ja vietin siellä pitkän ajan laskien ravintoarvoja ja arvioiden, kuinka painavaa ruokavarastoa jaksan kantaa mäkisessä metsässä ja kuinka suuren osan ravinnontarpeestani voin jättää luonnonantimien varaan. Tiesin kokemuksesta, että ilmojen kylmeneminen ja kostuminen lisää energiankulutusta ja olin myös kävellessäni huomannut, että metsissä on marjaa ja sieniä vain paikoitellen ja aika vähän. Ostin siis paljon erilaisia kuiva-aineksia ja energiapitoisia naposteltavia, survoin ne reppuuni Emmin tuomien kuivavihannesten ja kuivalihan seuraksi ja poistuin kaupasta. Tummat pilvet täyttivät jo koko taivaan saapuessani metsään, jonka laidassa kulkee kauempana UKK-reittiin yhtyvä latupohja.

Asetin jalkani uralle ja samalla sekunnilla taivas repesi kuin huomosti saumattu muovinen lasten kahluuallas, joka on täytetty vedellä ja ripustettu puiden väliin. Vaihdoin ennätysajassa sateenpitävät vaatteet päälleni ja laitoin rinkan sadesuojan paikoilleen. Sillä välin polku oli jo muuttunut iloisesti pulputtavaksi puroksi, jonka suvantojen pintoja sadepisarat soittivat heleästi. Kaduin hetken aikaa sitä, etten ollut vaihtanut lenkkareitani vaelluskenkiin, mutta hyväksyin nopeasti sen tosiasian, että kenkäni tulevat olemaan läpimärät. Sääennusteen mukaan ne tulisivat olemaan märät monta päivää.

Polku oli hento ja vähän kuljettu, sen poikki oli kaatunut suuria ja pienempiä puita ja monet reittiopasteet olivat kaatuneet ja lahonneet. Puihin maalattuja täpliä oli sen verran, että hämärtyvässä illassakin oli helppo pysyä reitillä, joka nousi vaarajonon päälle ja toisinaan laskeutui märkiin laaksoihin. Pitkän tasamaataipaleen jälkeen tuntui onnekkaalta päästä katsomaan maailmaa ylhäältä ja pitkälle. Hakkuuaukeatkaan eivät haitanneet aivan yhtä paljon kuin normaalisti, koska täällä ne mahdollistivat maiseman avartumisen puita pidemmälle.

Metsän siimeksessä pimeys tiivistyi nopeammin kuin, mihin olin tottunut tietaipaleilla. Polulla pysyminen oli haastavaa, koska en nähnyt sitä tai maalitäpliä enkä halunnut pysähtyä kaivamaan otsalamppua rinkasta. Lopulta menetin viimeisetkin jalkatuntuman rippeet polun sijainnista ja suunnasta, kaivoin otsalampun esille ja otin kompassisuunnan olettamastani sijainnistani lähimmälle laavulle, jonka vieressä oli kartan mukaan lähde ja suo. Jatkoin matkaa sammutettuani otsalamppuni ja saavuin suolle näkemättä laavua. Laitoin otsalampun päälle ja löysin laavun kahdenkymmenen metrin päästä takaani. Olin ohittanut sen viiden metrin päästä näkemättä sitä. Kokkaillessani ja lämmitellessäni nuotiolla, yöperhonen toisen perään syöksyi liekkejä kohti, poltti siipensä ja syöksyi hiillokseen.

Jatkoin matkaa päivän harmaudessa läpi mäkisen metsän. Matkassa oli tekemisen meininkiä, mutta kilometrit taittuivat hitaasti. Maisemia oli tuijoteltaviksi asti ja metsä oli paikoitellen vanhaa ja monipuolista ja pulleita mustikoitakin oli siellä täällä. Polku kulki ylös ja alas mäkien rinteitä ja välilllä myös hakkuuaukeiden läpi ja pieniä teitä pitkin. Taivalkoski-Puolanka -tien jälkeen polku katosi niin tiheään vesakkoon, etten mahtunut rinkkoineni sekaan. Koin sopivaksi jatkaa matkaa tietä pitkin.

Muutaman märän asfalttikilometrin jälkeen käveleskelin pikkuteiden labyrintissä tovin, kunnes katosin kompassisuunnalla metsään yhyttääkseni polun uudelleen. Sen löytäminen ei ollutkaan kovin helppoa, koska metsä oli rehevää ja polku oli kadonnut aluskasvillisuuden sekaan melkein kokonaan. Löysin gps:n avulla puihin maalatut reittimerkit ja myöhemmin maasto muuttui kuivemmaksi, polku tuli näkyviin ja aurinko painui horisontin taakse. Haahuilin väsyneenä ja märkänä Lakilammen laavulle ja rakensin nuotion viereen kuivatustelineen, jota käytin ensin illalla vaatteiden kuivatukseen ja aamulla makuupussilleni, joka oli yöllä imenyt kosteutta uitavan märästä ilmasta. Olin yrittänyt torjua kosteutta vetämällä telttakankaan päälleni, mutta sitten kehostani tihkuva kosteus jatkoi pussin mehustusta.

Kuivien kenkieni tuoma mukavuus kesti laiskojen aamutoimien ajan ja ne kastuivat taas heti, kun astuin polulle. Vaarajonon maastonmuodot ja metsän runsaus olivat kuitenkin tämän pienen epämukavuuden arvoisia ja keli kuivui auringon kavutessa korkeammalle pilvien yllä. Siikavaaran päältä näkyi kauas Kainuun metsämaisemaan, jossa orgaaniset ja epäorgaaniset muodot loivat tilkkutäkkiä muistuttavan vaikutelman. Laskeutuessani vaaralta kohtasin marjastajan koirineen ja astuin Pudasjärven puolelle, jossa reitin huoltoon oli panostettu silminnähtävästi enemmän, vaikkakin hakkuuaukeat rumensivat maisemaa tämänkin kunnan metsissä.

Sain pientä lohtua ympäristöahdistukseeni raiskioilla mehukkaiksi kypsyneistä puolukoista ja juolukoista. Ylitin Korpijoen köyden varaan ripustetulla lossiveneellä vedettyäny sen ensin luokseni joen toiselta puolelta, kiskottuani sen maille ja kipattuani sen tyhjäksi vedestä. Yritin olla veneessä siten, etten ryvettäisi itseäni sen limakuorrutteessa. Seurailin reittiä soiden, kankaiden ja tieosuuksien läpi. Näin reissun ensimmäiset porot, otin huikan nätistä Kirkashetteestä, saavuin Puhoksen laitamille ja leiriydyin autiotalon ja kosken väliin illan pimeydessä. Aamulla kävin tutkimassa autiotaloa ja havaitsin sen olleen ennen jonkinsortin palvontapaikka ja myöhemmin nuorison itseilmaisun alttari.

Uusi päivä muistutti kummasti edellistä metsäteineen, polkuineen, soineen, hakkuuaukeineen ja mäkineen ollen samalla kuitenkin erilainen ja yllättävä. Tervehdin metsässä marjanpoimijoita, joilla oli itämaiset kasvonpiirteet ja kevyen näköiset ämpärit. Iijoen laaksoa lähestyessäni metsä väistyi laajojen hakkuualueiden tieltä. Reittimerkeiksi oli jätetty töröttämään parimetrisiä tukkipuun pätkiä, jotka näyttivät keskisormilta ja tuntuivat suoralta vittuilulta näissä kauniisti kumpuilevissa maisemissa. Paikoitellen itse maakin oli myllätty syville montuille ja se näytti telamiinojen ja kasapanosten testausalueelta. Kuoppia oli vaikea kiertää maassa lojuvien risujen ja rankojen takia. Laaksoon laskeutuessani päätin, että otan kipeästi kaipaamaani hermolomaa tästä talousmetsähelvetistä ja käyn      Oulussa jahka pääsen bussireitin varrelle.

Iijoenkin yli oli vedetty venelossiköydet. Kelattuani veneen luokseni huomasin, että siitä puuttui airot. Mela oli sentään jätetty. Alkoi sataa kaatamalla ja sitä jatkui juuri joen yli meloskelun ajan. Tuossa ajassa veneen pohjalle kertyi reilut kymmenen senttiä sadevettä. Aurinko näyttäytyi pari kertaa kävellessäni nyt tietä pitkin, mutta iltaa kohden ilma muuttui taas kylmäksi ja märäksi. Saavutettuani Pintamon tein leirikeskuksen laavun nuotiopaikalle suuret tulet hakkuiden jäljiltä lojumaan jätetyistä suurista männyn oksista ja lämmiteltyäni kapusin aution ja rikotun saunan lauteelle nukkumaan.

Aamulla hyppäsin bussiin ja juttelin matkalla ranskalaisen reppureissaajan kanssa, joka oli joutunut evakuoitumaan Karhunkierrokselta vuoltuaan käteensä syvän vekin. Vietin Oulussa pari päivää. Kävimme Emmin kanssa Kansainvälisillä suurmarkkinoilla ja Kempeleen taiteiden yössä. Karsin rinkasta pois ylimääräisiä kamppeita, vaihdon päällysvaatteeni metsäuskottavampiin ja paremmin kylmiin keleihin sopiviin vaelluskamppeisiin, palasin bussilla Pintamoon ja jatkoin UKK-reittiä pitkin Iso-Syötteelle. Vuorottelin tien ja polun välillä ja mitä lähemmäksi kansallispuisto tuli, sitä paremmaksi reitin kunto muuttui. Kelit olivat niin aurinkoiset, että sain ladattua akkuja aurinkokennolaturilla kävellessäni. Syötteen metsät tuntuivat paratiisilta aiempiin talouspusikoihin verrattuna ja ihmisetkin olivat iloisia. Juttelin erään varttuneen pariskunnan kanssa sienestämisestä ja kaupassa käydessäni ystävällinen kauppias antoi minulle matkaevääksi ison purkillisen lihakeittoa, jonka ahmin kertaistumalta luontokeskuksen pihassa.

Rinkkani painoi aivan liikaa, mutta suunnitelmissani oli joka tapauksessa kävellä hitaasti kansallispuiston metsissä ja syödä hyvin. Lisäksi luulin seuraavan ostosmahdollisuuden koittavan vasta huomattavasti myöhemmin kuin, miten lopulta kävi. Pysähtelin kävellessäni tuijottelemaan metsää ja sen monen muotoisia ilmiöitä ja matkani Ahmatuvalle virkisti enemmän kuin uuvutti. Istuin iltaa pitkälle yöhön asti yksin tässä luksusmökissä ahmien herkkuja ja maistellen viiniä jyhkeän kaminan äärellä. Välillä kävin ulkona kuuntelemassa puron solinaa ja katselemassa himmeitä revontulia ja lopulta kiipesin tuvan lämpimälle parvelle nukkumaan.



Seuraavana päivänä satoi vettä. Ilmassa oli sekaisin isoja ja raskaita pisaroita sekä ohutta usvaa, joka puski hihansuista ja kauluksesta vaatteiden sisälle kastellen minut nopeasti. Pysyttelin liikkeellä pysyäkseni lämpimänä kylmässä ilmassa, mutta välillä oli pakko jumitella ja katsella maisemia geologisen polun kivimuodostelmia ihaillen. Ahmakallion näkötornista avautui satumaisen kaunis mäkimaisema, joka liukeni kerroksittain harmaaseen märkyyteen.

Yritin keventää rinkkaa syömällä eräällä laavulla, mutta kylmyys ajoi minut liikkeelle nopeasti. Kehollinen kamppailu sai aistini valppaiksi ja tuntui, että maasto imeytyi tajuntaani, vaikka vauhtini olikin huima. Oioin mutkia kompassisuunnalla suoriksi läpi kauniin kuusimetsän ja suolaikkujen. Saavuin illan pimetessä paikkaan, jossa kartan mukaan piti olla autiotupa, mutta paikalla olikin vain neliön muotoinen alue, jossa ei kasvanut mitään. Koivujen väliin oli kasattu pino hirrenpätkiä.

Maasto oli läpimärkää enkä viitsinyt ruveta kansallispuistossa tempomaan tervaskantoja irti maasta nuotiota varten, joten pystytin teltan nopeasti ja hivuttauduin sen turviin yrittäen pitää suurimman osan vedestä pihalla. Söin hedonistisen iltapalan visusti teltan suojissa ja kusasin kahvipannuun välttyäkseni reissulta märkyyteen. Vaivuin hiljalleen koomaan katsellessani kehostani ja makuupussistani nousevia kieppuvia vesihöyrypilareita rankkasateen piiskatessa armottomasti pesääni.

Aamulla satoi edelleen kaatamalla. Raahauduin purolle pesemään kahvipannun ja hakemaan vettä. Söin ja lähdin laahustamaan polkua pitkin, jonka varrella oli vanhan näköiseksi rakennettu niittysauna. Mietin, että se olisi ollut oikein mainio majapaikka, jos olisin tajunnut kävellä sinne asti illalla. Polulla tuli vastaan Metsähallituksen Luontopalveluiden työntekijä, joka kertoili työstään. Rytivaaran päällä oli museoituna vanhaa maalaismiljöötä rakennuksineen ja nättiä laidunmaata heinätupsuineen. Sade lakkasi, askeleeni keveni ja poroja puikkelehti polulta karkuun metsään edelläni. Hoikkalammen seesteisissä maisemissa sijaisevalle tuvalle saavuttuani ripustin kaikki tavarani kuivumaan ja heittäydyin ruokakeon keskelle lepäilemään.

Heräsin aikaisin ja kävin nakkelemassa uistinta lämpimikseni lammella. Kylmä keli oli tyhjentänyt elektronisten vempainteni akut nopeasti, joten yritin latailla niitä auringossa, mutta tiheä metsikkö esti sen. Huolsin ryysteistä järjestelmäkameraani tuvassa samalla, kun kokkailin kaminalla. Makkarani syttyi tuleen siinä multitäskäillessäni ja tein sumpit tuvasta löytämästäni pikakahvista, joka oli kosteassa ilmassa muuttunut kinuskin tapaiseksi. Laitoin kameran kasaan ja rupesin testaamaan sitä, jolloin huomasin virtanupikan olevan jumissa. Aikani sitä ränklättyäni se rupesi kyllä liikkumaan, mutta kamera ei käynnistynyt. Päättelin sen menneen rikki räplätessäni sitä. Ylleni ryöpsähti suuri harmistuksen aalto.

Mietin tovin, mitä tekisin asian kanssa. Olisin halunnut jatkaa saman tien Korouomaan. Olin kantanut selässäni kilotolkulla ruokaakin sitä varten, mutta olosuhteet olivat eri mieltä. Sanovat, että hyvä suunnitelma on hyvä pohja muutoksille ja pyhiinvaelluksesta kertovaa valokuvataideprojektia on hankala tehdä ilman toimivaa kameraa. Mukanani oli myös GoPro -kamera, mutta sen akku oli lähes tyhjä eikä se täytenäkään kestä ahkerassa käytössä edes päivää. Myöskään sen still-kuvausominaisuudet eivät ole kovin päätähuimaavia. Päätin, että kyselen sosiaalisesta mediasta käytettyjä järkkärirunkoja, kunhan saavutan netin kantoalueen, hyppään Korouoman huulilta bussiin ja käyn kylillä tekemässä kamerakauppoja.

Kävelin pitkän päivän metsän läpi valikoiden mahdollisimman aurinkoisia kulkureittejä, jotta aurinkokennolaturi antaisi potkua varakameralleni ja sometusvälineelleni. Pääsin netin kantoalueelle ja sain pyydettyä apua dilemmaani parviälyltä. Sain vielä saman päivän aikana tiedon Rovaniemellä joutilaana makaavasta järjestelmäkameran rungosta. Syötteen kansallispuisto vaihtui talousmetsään, kenkäni meinasi jumittua Livojoen pohjamutiin kahlatessani sen yli ja saavuin Lapiosalmen bussipysäkille myöhään yöllä. Leiriydyin pimeässä läheiselle laavulle torkahtaakseni toviksi ennen aamuista linja-autoa. Elokuu vaihtui syyskuuksi ja läheisestä metsästä kantautui kiihkeitä rakastelun ääniä ja telttakankaan kahinaa.